Helsingin Sanomat kirjoitti hienon jutun kodittomista kissoista. Juttuun pääsi mukaan myös Kissakoti Kattila sekä kolme kollipoikaa, jotka ovat Kattilan entisiä asukkaita. Laitetaanpa tähän linkki juttuun. Kollipojat Tikru, Poju ja Takku olivat tuhansien kissojen lailla kodittomia, mutta löysivät turvan – ”Löytöeläintalot nyt ruuhkautuneet kissoista”

Taustatarina

Takku
Takku kolossaan Kattilalla olessaan

Kerrotaanpa vähän taustaa näistä kollipojista. Ruskeatiikeri Tikru tunnettiin Kattilassa nimellä Jytky. Mielikuva Jytkystä oli vähän kaksijakoinen. Toisaalta se piilotteli kiipelytelineen alakolossa ja räki ja räpsi. Toisaalta se myös haisteli ihmiskättä ja otti vastaan varovaisia silityksiä, mitä nyt sai kättään tungettua koloon.

Lahti-Ohlsenien etsivät itselleen aikuista kissaa, eikä heitä pieni haasteellisuus hätkäyttänyt. Päinvastoin he totesivat, että heillä kissa saa kotiutua omassa tahdissaan. Katseltiin sitten Kattilan putkepäällystöjä ja huoneita. Jytky oli rakkautta ensisilmäyksellä. Me hoitajat oltiin huuli pyöreenä, kun Jytky tyynen viileesti tuli itse kolostaan ulos ja heittäytyi selälleen kellimään kuin todeten: ”Että sinä Veera olet muuten sitten se mun uusi ihminen.” Tapahtui se mitä me hoitajat emme olleet saaneet tehdä. Veera sai rapsuttaa Jytkyä vatsasta. Ja niin Jytky sai kodin.

Pari kuukautta myöhemmin Jytkylle tultiin etsimään leikkikaveria. Jotain nuorehkoa leikkisää kollia ja taaskaan ei tarvinnut olla kesyimmästä päästä. Aloimme ehdottelemaan harmaavalkoista Ossia. Ossi väisti ihmistä, mutta liikkui aulassa ihmistenkin aikaan. Leikkisä? No ehdottomasti. Silityskelpoinen? No, ei vielä. Niinpä Ossi muutti Jytkyn kaveriksi. Sen verran arka Ossi oli kodissaankin aluksi, että sai liikanimen Ujopiimä. Myöhemmin Ossin nimi vaihtui Pojuksi.

Takku oli loukutettu kuljeskelemasta. Sen pitkä turkki oli aivan vanuttunut ja jouduttiinkin monin paikoin ajelemaan kaljuksi. Muuten karva kasvoi täysin takaisin paitsi hännän osalta. Takku oli huvittava näky, muuten pitkäkarvainen, mutta häntä oli ohut kuin piiska muuhun kroppaan verrattuna. Takku ei ystävystynyt kenekään kanssa, muttei se myöskään tapellut. Ihmisten aikaan se piileskeli ison kiipeilypuun kolossa. Kuukausien menessä Takku alkoi ilmaantua lattiatasolle kävelemään ihmistenkin läsnäollessa, mutta edelleen katti vältteli enempiä ihmiskontakteja. Tämä kissa jäi Lahti-Ohlseneja vaivaamaan kun he hakivat Ossia.

Meni taas pari kuukautta ja Lahti-Ohlsenit totesivat, että kyllähän heille kolmaskin kollipoika vielä mahtuisi. Varoittelimme Takusta, että kotiutuminen voi viedä todella pitkän ajan ja lisäksi Takulla tuntui olevan vähän lonkkien/selän kanssa ongelmia eli katti saattaisi tulevaisuudessa tarvita terveydenhoitoa. Eikä Takun iästäkään ollut mitään tietoa tai viitettä. Aivan nuori se ei ollut. Lahti-Ohlsenit totesivat, että antaisivat mielellään Takulle kodin sen loppuvuosiksi (tietekin me Kattilassa toivomme, että niitä on vielä runsaasti).

Kodittomien kollien tarina päättyi siis onnellisesti ja he saivat rakastavan ja kärsivällisen loppuelämän kodin. Kenelle tahansa emme suosittele semiarkoja katteja. Sellaiset vaativat runsaasti aikaa ja kärsivällisyyttä. Arkojen kissojen kohdalla haastattelemme ihmiset tavallistakin tarkemmin. Emme näet halua, että kissa palautuu muutaman viikon jälkeen maininnalla ”kun se ei ollutkaan kesy”. Ihmisen täytyy ymmärtää, että hitaasti hyvää tulee. Semiaroista kateistakin kuoriutuu ajastaan hellyttäviä seuralaisia. Joillain se vie viikkoja ja joillain kuukausia, vuodenkin.

 


 

Nyt on se aika vuodesta kun Kattila täyttyy kodittomista kissoista. Niinpä meillä on yli sata naukujaa ruokittavana. On kotoa tulleita sekä pitkään ulkona yksin eläneitä pentueista puhumattakaan. Pennut saavat kodit alta aikayksikön, mutta erityisesti tarvittaisiin koteja noille ujoimmille. Lisäksi meillä on edelleen useita aikuisia kesyjä kissakaksikkoja vailla kotia.

 

Teksti ja kuva: Eliisa N.