Vuonna 2004 olin 16-vuotias ja oli kesäloman ensimmäinen päivä. Olin pettynyt – hain useihin paikkoihin kesätöihin, mutta mitään en löytänyt. Ei ollut suhteita. Jotain oli kesäänsä keksittävä. Päätin mennä vapaaehtoiseksi löytöeläinkotiin, jossa olin yhden TET-viikon viettänyt: Kattilaan. Painelin seuraavana päivänä ovesta sisään aamukymmeneltä ja ilmoitin haluavani vapaaehtoiseksi. Tuon kesän olin Kattilassa aina kun pystyin, viikonloppuisin ravattiin festareilla, arkisin lapioitiin kissanhiekkaa. Kesä muuttui vuosiksi, Kattilasta tuli tärkeä osa elämääni. Jopa niin tärkeä, että kolme vuotta myöhemmin ottaessani ensimmäistä tatuointiani halusin sen olevan jotain merkittävää, ja niinpä nilkkaani päätyi Kylli-tädin piirtämä Kattilan logo.
Miksi siitä tuli niin tärkeää? Mitä vapaaehtoistyö antoi? Koko elämäni olin kissoja rakastanut. 16-vuotiaan teinin maailmantuskaa lisäsivät epäkohdat eläinten hyvinvoinnissa. Pienellä panoksellani sain aikaan edes jotain. Kun kuulen uutisista tai muualta surullisista tapauksista, voin tukeutua siihen, että ainakin Kattilassa, yhdessä muiden kanssa, olen auttanut pelastamaan monia. Vapaaehtoistyö opetti myös tietynlaista työpaikan henkilökemian ymmärtämistä, erilaisten ihmisten kanssa toimimista. Vaikka ikähaarukka oli laaja, kaikilla oli yhteinen tavoite: kissojen hyvinvointi. Tutustuin moneen ihmiseen, joihin en muuten olisi törmännyt. Rahaa ei vapaaehtoistyö tuo, päinvastoin. Helsinkiin opiskelemaan muutettuani reissut Hämeenlinnaan tulivat aika kalliiksi. Mutta se kiitos työstä tulee eri muodossa. Se, kun joku lahjoittaa Kattilalle rahaa ja tilitapahtuman viestissä lukee “Kiitos arvokkaasta työstänne!” Tai se, kun kuulee, kuinka erittäin aran kissan ottaneet kertovat myöhemmin kissan nukkuvan nykyään sängyn jalkopäässä – vaikka pelkäsin, ettei sitä kissaa kesyksi saisi.
Vapaaehtoisen arki on juuri niin kevyttä tai työllistävää kuin itse haluaa. Aloin ottamaan lisää vastuuta, koska vapaaehtoisia ei koskaan ole tarpeeksi. Raha ja vapaaehtoiset, niistä on löytöeläinkodin arjessa pulaa aina. Hallituksessa olin täysi-ikäistymisestäni asti, vuodet 2005-2014, pääosin sihteerinä mutta vuoden tuosta myös puheenjohtajana. Arkisen aherruksen (anna lääkkeet, siivoa vessat, lakaise, pese, ruoki, tiskaa…) ohelle tuli paperityöt. Tehtiin oikaisupyyntöä kaupungin kilpailutuspäätöksestä, haettiin keräyslupia, kokoustettiin. Paperityöt nyt minulle ovat aina olleet luontevia.
Vuosiin on mahtunut niin paljon kaikkea, ettei niitä edes muista kaikkia! On käyty messuilla, kissanäyttelyssä, kirjastolla ja ties missä lemmikkitarvikeliikkeiden tapahtumissa kertomassa toiminnasta. On haettu antibiootit turvonneeseen käteen, kun se kiltti kissa irrallaan Verkatehtaalla ei sitten ihan halunnutkaan sinne kantokoppaan. On hoidettu myös muita eläimiä: marsuja, siilejä, variksia, kilpikonnia, kaneja… Jopa yksi aksolotli. Siinäpä vasta otus, Googlestahan ne hoito-ohjeet piti etsiä, kun oli ensin saatu selville, mikä tämä vedessä elävä leijonaharjainen nelijalkainen ahvenen värinen eläin on. On selvitetty puhelimitse, että löytynyt kissa todellakin on tämä katoamisilmoituksen kissa – se antoi tassua, kuten omistaja sanoi sen tekevän, vaikka minä olin epäuskoisena hekotellut itsekseni ajatukselle, ettäkö kissa antaisi tassua kuten koira. On perehdytetty yhdyskuntapalveluslaisia hommiin, on kuultu myös erilaisia ihmisten elämäntarinoita.
Löytöeläinkodilla pentuja on joka vuosi. Omat kissat kasvavat aikuiseksi, pentujen riehumista pääsee katsomaan aivan riittävästi vapaaehtoisena. Yhden pennun otin kuitenkin itselleni, vaikka ajatuksissani oli ottaa aikuinen. Pennut menevät helpommin uusiin koteihin. Tämä oli kuitenkin poikkeus. Kun edellinen Kattilasta otettu kissani Reetta nukutettiin keuhkokasvainten takia, oli taloudessani tilaa uudelle perheenjäsenelle. Helsinkiin pieneen kerrostalokaksioon päätyi pentu, joka oli jo yli luovutusiän, loukutettu ja arka. Totesin, että sen on saatava koti juuri tasan nyt, tai muuten se ei välttämättä kesyynny. Nykyään käymme tuon kissan kanssa vakavia keskusteluita siitä, onko hänen subjektiivinen oikeutensa omia koko sänkyni ja miten Sisu ajattelee minun kirjoittavan tietokoneella, kun läppärin ja minun välissä on kissa selällään X-asennossa. Tullessaan alipainoinen Sisu kasvoi lihaskimpuksi ja näyttää järjestyksenvalvojalta verrattuna toiseen kissaani, joka on siro egyptin mau.
Sisun kaltaiset onnistumiset ja pelastumiset ovat onneksi yleisiä. Vapaaehtoisena näkee myös paljon surua. Kuolema on hyväksyttävä, joskus nukutus on vakavasti sairaalle löytöeläimelle parempi vaihtoehto, joskus ainoa mahdollinen vaihtoehto. Mutta onnellisten tapausten määrä on huikea. Mukana ollessani näinä vuosina karkeasti arvioiden 1500 kissaa on saanut Kattilan kautta uuden kodin. Tämä ei olisi ollut mahdollista ilman sitä hyvyyden määrää, joka ihmisistä kuitenkin löytyy: vapaaehtoiset, lahjoittajat, kaikki tukijat – unohtamatta tukityöllistettyjä työntekijöitä, joista joillekin Kattilasta on tullut niin merkittävä asia, että rajaa vapaa-ajan ja työajan välillä ei enää niin selvästi ole ja työtä tehdään myös vapaaehtoisena. Toivottavasti heistä jokainen tietää, kuinka tärkeitä he ovat.
Rakastan nykyistä kotikaupunkiani Helsinkiä, mutta täällä on yksi suuri puute: Vanajantielle on matkaa sellaiset 100 kilometriä.