Kattilassa vieraillessani ihastuin pieneen ja pippuriseen kissaan, suuren Hauhon populaation Pinokkio-poikaan. Kun tulin ystäväni kyydillä hänet hakemaan, ystäväni kysyi järkyttyneenä ”ootko varma että haluut ton kissan” kun näki miten kissa murisi kun ihminen tuli lähelle. Kerroin silloin ystävälleni, että minulle riittää että ajan mittaa kissa vielä joskus sietää minua, iso voitto olisi jos joskus saisi silittää, mutta sekään ei ole välttämätöntä. Sylikissaa en tarkoituksella etsinyt, kun yksi sellainen odotti jo kotona.
Olikin aika iso yllätys miten pieni ”villikissa” sopeutuikin niin nopeasti sisäkissan elämään. ”Isoveli” Alaska oli selvästi ratkaiseva tekijä, sillä Nevada (ent. Pinokkio) haki heti tukea ja turvaa Alaskasta. Ei mennyt kuin muutama päivä saapumisesta kun Nevada murtautui jo portin läpi tekemään tuttavuutta Alaskaan. Pojista tuli heti parhaat kaverukset.
Samana päivänä sain silittää Nevadaa ensimmäisen kerran, kun ”isoveli” oli vieressä tukena. Siitä lähtikin erittäin nopea edistys ja hetkessä villikissasta kuoriutuikin rohkea, utelias ja ihmisistä pitävä sylikissa.
Nykyisin ei uskoisi Nevadan olevan entinen ”villikissa”. Nevada ei pelkää mitään. Ihmisiä juoksee heti tervehtimään ja puskemaan, samoin koiria. Nevadan voi nostaa syliin lyhyiksi ajoiksi kerrallaan ja hän alkaa heti kehräämään. Päivittäin hän kiipeää itse syliin kehräämään. Hetki sitten hän oppi myös ”leipomaan” tassuilla.
Vaikka kaikki villikissan murinat jäivätkin Kattilaan, Nevada on yhä kova juttelemaan. Hänellä on erikoinen tapa ”piipittää” aina kun ruoka-ajan lähestyessä ihminen kävelee keittiötä kohti. Lisäksi hän kujertaa kovaan ääneen ja kehrää paljon. Murina vaihtui siis kehräykseen.
Kiitos koko Kissakoti Kattilan väelle, että sain teiltä näin ihanan kissan itselleni. Kiitos kun hoidatte ja huolehditte kaikista kodittomista kissoista❤️