Loppukesästä 2020, kun kävelin Kattilan tiloissa ympärilleni katsellen, minulta jäi ensin huomaamatta kissat, jotka tarkkailivat tilannetta katonrajasta. Katla (silloinen Keikka) oli yksi niistä kissoista. Se makoili tasolla yli parin metrin korkeudessa ja katseli muka-suljettujen silmäluomiensa alta menoa. Se oli ollut Kattilassa jokusen kuukauden ja viihtyi lähinnä yksinään.
Siskoni olivat molemmat toimineet pitkään Kattilassa vapaaehtoisina ja tunsivat paikan kissojen tavat paremmin. Pikkusiskoni kiinnitti huomioni Keikkaan, joka olisi muuten jäänyt minulta huomaamatta. Jaloissa kiehnäävät ja silityksiä kaipaavat kissat tuntuivat helpommin lähestyttäviltä. Ymmärrettävästi. Minulla oli mukanani herkkuja, ja niillä sain kuitenkin Keikan huomion. Sain leikittää sitä, mutta kovin lähelle se ei päästänyt minua. Siitä näki, että se oli varautunut. Se pysytteli korkealla kiipeilypuissa ja oli valmis juoksemaan ulottumattomiin pienimmästäkin uhan merkistä. Minusta silti tuntui, että sain siihen jonkinlaisen yhteyden. Itse asiassa näin, kun eräs henkilö yritti lähestyä sitä suoraan ja sai käpälästä. Arat kissat eivät anna hyvää ensivaikutelmaa itsestään, ajattelin.
Vietin Keikan kanssa pari tuntia, enkä enää voinut lähteä kotiin ilman sitä. Keikka oli asiasta eri mieltä ja pisti näkyvästi vastaan, kun se yritettiin saada kuljetuskoppaan. Se sinkoili ympäri Kattilan yleistä tilaa ja rimpuili vielä haavissakin. Kotonani se täytyi liu’uttaa korista ulos ja ensimmäisen viikon se majaili sängyn alla. Järjestin sille sinne mahdollisimman hyvät oltavat: hiekkalaatikkoon pääsi joutumatta kulkemaan avotilassa sekä ruokaa ja vettä oli sängyn alla.
Katla oli selkeästi vielä nuori kissa – sen ulkomuoto on miehistynyt ajan kuluessa- ja minua suretti, kun kuulin öisin, kun se uskaltautui sängyn alta pois ja leikki yksinään pimeän suojassa. Houkuttelin sitä päivisin hiukan näkyville heittelemällä ruokaa ensin sen lähelle ja aina vain pidemmän matkan päähän. Moni läheiseni olisi halunnut tulla katsomaan uutta kämppistäni, mutta halusin antaa Katlalle aikaa tutustua ensin minuun, rutiineihini ja uuteen kotiinsa rauhassa.
Ensimmäiset kuukaudet Katla oli todella säikky. Se ei uskaltanut nousta lattialta ikkunalaudoille, ja pidin asuntoni sälekaihtimia kiinni vuorokauden ympäri. Ensimmäisellä kerralla, kun Katla uskalsi katsoa ikkunasta ulos, jokin äkkinäinen liike pihalla sai sen syöksymään sängyn alle.
Katlaa ei voinut leikittää niin, että leikittäjän käsi viuhui sen yläpuolella. Siihen ei todellakaan saanut koskea! Se vastasi aivan kaikkeen raapimalla ja puremalla. Muistan, miten lannistavalta se tuntui. Kun Katla oppi, missä säilytin sen ruokia, se hyökkäsi käteni kimppuun aina kun koskin ruokalaatikon kahvaan. Villikissan elkeet olivat pitkään läsnä: Katla yritti varastaa ruokaa lautaseltani ja opin nopeasti säilyttämään aivan kaikkia ruokiani kaapeissa, sillä kerran näin banaanissakin kynnenjälkiä.
Sitten, kun edistysaskeleita alkoi tulla, ne tuntuivat todella hyvältä. Kun Katla uskaltautui leikkimään vapautuneesti, kiipeilemään asunnossa, nukkumaan monessa eri paikassa (tein sille kaikenmoisia pesiä tyynyistä ja vilteistä, ja sen kuljetuskoppa oli pitkään petinä) ja paljasti vatsansa nukkuessaan, olin todella tyytyväinen itseeni ja ylpeä Katlasta. Se ikään kuin uskaltautui näyttämään persoonallisuutensa.
Leikitin Katlaa joka päivä pitkiäkin aikoja, sillä se oli todella energinen. Minusta leikkiminen myös lisäsi Katlan luottamusta minuun ja ympäristöön. Muutaman kuukauden yhteiselon jälkeen kuulin ensimmäistä kertaa Katlan kehräävän, ja se oli mitä palkitsevinta. Jouluun mennessä (eli Katla oli ollut luonani silloin noin neljä kuukautta) sain silittää Katlan päätä pikkuisen. Katlan eleiden tunteminen oli tärkeää, sillä se saattoi ihan yllättäen alkaa raapia, jos siitä tuntui että koettelin sen rajoja. Ja tietysti sillä oli siihen oikeus. Kissan ehdoilla on mentävä.
Kevään 2021 mittaan Katla saattoi tulla viereen nukkumaan sohvalle. Sitä sai silittää aina vain enemmän ja laajemmalta alueelta. Myös puskeminen oli sellainen juttu, jonka Katla opetteli. Oli hienoa huomata, että Katla haki itsekin huomiota. Katla on jo pitkään ollut kova juttelija. Alkukesästä, kun Katla oli ollut luonani suurin piirtein 10 kuukautta, minulle tuli tilaisuus muuttaa isompaan asuntoon. Siinä oli paljon pohdittavaa Katlan kannalta. Kaikki meni kuitenkin paremmin kuin olisin osannut ennustaa. Katla halusi heti tutkimaan uutta kotia, ja parin ensimmäisen päivän jälkeen tapahtui seuraava iso askel. Istuin sohvalla, ja Katla tuli ensin puolittain syliini, hyvin epäluontevasti. Sitten se rohkaistui ja asettui syliini makaamaan. Olin niin onnellinen, että aloin itkeä.
Muistelen usein menneitä kuukausia ja Katlan kehitystä, niin uskomatonta kaikki se on ollut. Niin suuri muutos! Nykyään Katla tulee heti syliin, kun asetun istumaan ja nukkuu sylissäni monta tuntia. Se menee myös muiden ihmisten syliin. Se tervehtii rohkeasti uusia ihmisiä, puskee ja haistelee heitä. Se on kotimme kuningas, niin itsevarma. Seuraan sen leikkejä ja kodin tutkimusmatkoja lämpö rinnassani. Ensimmäisten yhteisten kuukausien aikana muistan ajatelleeni, että ehkä Katla on sellainen kissa, ettei se tykkäisi ihmisten seurasta saati olla sylissä. Olin tiennyt, että kissan luottamuksen ansaitseminen voisi kestää kauan, mutta aika ehti silti tuntua välillä tuskallisen pitkältä. Sellaisina hetkinä sanoin itselleni, että Katla saisi olla juuri sellainen kuin oli. Lisäksi palautin mieleeni lähtötilanteen: niin paljon kehitystä oli kuitenkin jo nähtävissä.
Asunnossa on Katlalle oleskelupaikkoja ympäriinsä, ja Katla tulee useimmiten makoilemaan sinne, missä ihmisetkin ovat. Sillä on peti ruokapöydän lähistöllä, jotta se voi torkkua lähellä, kun ihmiset kahvittelevat. Se on seurallinen ja nauttii huomiosta.
Olemme viettäneet yhteiseloa nyt noin puolitoista vuotta, ja nykyhetki tuntuu aina enemmän merkitykselliseltä, kun mietin, millainen oli tie siihen.
kirjoittanut Leena Huotilainen 2022