Tekijä: Kaisa Leppiaho

Se on se juttu: ”Äiti voisimmeko saada lemmikin?”. Tätä lausetta olimme odottaneet ja kuulleet jo monta kertaa aiemminkin. Olimme vanhempina valmistautuneet siihen, että meille otetaan lemmikki, kun aika on sopiva.

Reilut kaksi vuotta sitten aloitimme tämän keskustelun lastemme kanssa vakavasti. ”Te haluatte lemmikin ja olette luvanneet hoitaa sen myös (tässä vaiheessa vanhempien tulee todella olla realistisia; pääsääntöisesti hoitaminen jää kuitenkin vanhemmille)”.

Päätimme yhdessä, että meille tulee kissa. Olin kuullut ja lukenut kotia tarvitsevista kissoista ja näin päädyimme ottamaan yhteyttä Kissakoti Kattilaan. Saapuessamme se oli kuin olisi tullut kissojen ihmemaahan. Olimme kaikki häkeltyneitä nähdessämme monia kymmeniä kissoja, jotka odottivat kotiin pääsyä. Meidät ohjattiin huoneeseen, jossa kissoilla oli omat tilansa. Tutustuimme kahteen arempaan tyttökissaan, jotka tarvitsivat yhteisen kodin. Silittelimme heitä, mutta sitten alapuoleltamme alkoi kuulumaan naukumista. Kaunis poikakissa puski itseään ovea vasten ja saadessaan huomiota tuli vain iloisemmaksi. Lopulta tyttökissojen silittely jäi, kun ”alakerran naapuri” varasti huomiomme.

Poikakissa oli ilmeisesti päättänyt, että hän on se, joka lähtee täältä kotiin tänään. Ovi avattiin ja kesy poika alkoi puskemaan käsiämme. Lapset hullaantuivat, mutta sitten Kattilan ammattilainen kertoi, että tällä kissalla on FIV. Olin lukenut tästä immuunikatosairaudesta, mutta muu perheemme ei tiennyt mitä se tarkoittaa. Hän kertoi sen meille: se on sama kuin ihmisten hiv-tartunta; aids. Kävimme mieheni kanssa nopean keskustelun. Uskomattoman suloinen, noin 6-vuotias leikattu uroskissa, joka vaikutti olevan erittäin hyvinvoiva ja elämänsä parhaassa kunnossa. Haluammeko jättää näin upean kissan ilman kotia vain, koska sillä on ollut huono tuuri ja se on sairastunut…

FIV on vakava sairaus, siitä ei pääse mihinkään. Painotin kuitenkin Suomen kissaliiton tekstistä kohtaa: kissa voi elää jopa vuosia oireettomana! Rakkaudella, hyvällä hoidolla ja säännöllisillä eläinlääkärikäynneillä meidän Datsun elää täysin normaalia elämää. Hän on aktiivinen, rohkea ja kokeilunhaluinen kissa, joka on ottanut paikkansa perheessämme. Hän tulee mukana kesällä mökille (vaikka ei pidäkään autokyydeistä), on yökylässä Mummilla ja Vaarilla lasten kanssa sekä yrittää uskomattoman sinnikkäästi tutustua meillä välillä asustelevaan hoitokoiraan (Cola ei ole ollut ennen ”kissakoira”, mutta nykyään nukutaan jo samalla sohvalla).

On aina helpompaa ottaa terve kissa ilman diagnoosia. Kannustan kuitenkin kaikkia kissan lemmikiksi haluavia tutustumaan kissaan aina ensin myös luonteen perusteella ja miettimään, että minkälainen silkkiturkki omaan elämäntilanteeseen sopii. Meillä Datsun on osoittautunut uskomattoman viisaaksi kissaksi. Tyttäreni on opettanut Datsunille seuraavat komennot: istu, anna tassu, anna toinen tassu, maahan ja odota. Voitte vain kuvitella mitä tämän kaiken oppiminen on kissalta vaatinut (on ehkä saanut pari koulutusherkkuakin).

Tämä silkkitassu on antanut meille koko kahden vuoden ajan signaaleita, mistä pitää ja mistä ei. Joskus riehakkaatkin leikit vaihtuvat nopeasti nokosiin ja oman kiipeilypuun torkkunurkkaan on turha tulla häiritsemään – katse kertoo kaiken. Datsun ei ollut täysin arka, kun hän saapui meille, mutta ei antanut kuitenkaan kaikkien heti silittää. Rohkea hän kuitenkin oli ja kahden alakoululaislapsen perheessä kissa on saanut alusta asti todella paljon huomiota. Nykyään hän osaa jo vaatia sitä, jos ei kukaan hetkeen huomaa. Iltaisin hän kömpii parvisängylle tyttäremme viereen yöksi, aluksi yritimme hygieniasyistä estää tämän, mutta ei tällaista rakkautta pysty estämään.
Aamuisin herätyskelloni soidessa hän saapuu ilmoittamaan, että miksi en ole jo ylhäällä. Ja jos ei pieni naukaisu auta, niin hän varmistaa sen tassuttelemalla vatsan päälle ja tuijottamalla silmiin, että nyt ylös, on aamupalan aika!

Älä pelkää immuunikatoa vaan anna mahdollisuus – annoimme sen Datsunille ja hän on palkinnut meidät moninkertaisesti takaisin!

FIV tarkoittaa, että kissalla on immuunikato. Tämä ei kuitenkaan tartu muihin eläimiin tai ihmisiin. Lainasin tähän kissaliiton sivuilta tarkan kuvauksen:

Kissan immuunikato (FIV)

Immuunikadon aiheuttaa kissan immuunikatovirus (FIV). FIV -tartunta siirtyy tavallisimmin sylki-veri-kontaktina, esimerkiksi kissojen tapellessa tai veren välityksellä verensiirroissa. FIV ei helposti välity ruoka-astioiden, hiekkalaatikoiden tai muiden välineiden kautta. FIV ei myöskään tartu ihmiseen. FIV -infektio on yleisin ulkona vapaana kulkevilla, leikkaamattomilla uroskissoilla.

FIV -tartunnan oireet vaihtelevat taudin vaiheen mukaan. Vaiheita erotetaan kolme: akuutti vaihe, oireeton kantajavaihe ja krooninen tautivaihe. Akuutin vaiheen oireet ovat yleensä lieviä ja ilmaantuvat 1-2 kk:n kuluttua tartunnasta: mm. sahaava kuume ja imusolmukkeiden suureneminen. Oireet kestävät muutamista viikoista kuukausiin ja häviävät itsekseen. Alkaa oireeton kantaja -vaihe, joka voi kestää jopa vuosia. Osa kissoista siirtyy kolmanteen, krooniseen vaiheeseen, jossa elimistön puolustuskyky vähenee ja kissa sairastuu erilaisiin tulehduksiin. Näitä ovat suun ja ylempien hengitysteiden tulehdukset, krooninen ripuli ja laihtuminen, krooniset ihotulehdukset ja silmän sidekalvon tulehdukset. Krooninen tautivaihe kestää kuudesta kuukaudesta kolmeen vuoteen ja päättyy kuolemaan. Hoitoa ei ole.

Immuunikadon ennaltaehkäisyssä tärkeintä on kissatappeluiden ehkäisy pitämällä kissat sisällä tai valvotuissa olosuhteissa ulkona, kissojen testaus ja positiivisten kissojen eristys. Verinäytteestä määritetään vasta-aineet, jotka ilmaantuvat 2-4 viikon kuluttua tartunnasta. Vasta-aineet näkyvät testissä kissan kuolemaan asti.

Siitoskissat tulisi testata Kissaliiton suositusten mukaisesti. Siitoskissojen omistajien tulee huolehtia siitä, että partneri on testattu. Perheen muut kissat olisi hyvä testata kerran. Rokotetta ei ole.

(Kissojen tartuntataudeista ja terveydenhoidosta | Suomen Kissaliitto)

Kattilan ovella katseeni kohtasi kauniin hauholaisen populaatiokissa Sierran kanssa ja valinta oli tehty, kenties puolin ja toisin. Sierra uskalsi tulla leikkimään kanssani Kattilassa onkilelulla, vaikka sitten livistikin turvaan ulkotarhaan. Tehtävä oli suoritettu heti, koska olin päättänyt adoptoida jo ennen saapumistani aikuisen ja ihanan tyttökisun. Sierran kanssa yksi katse oli riittänyt.

Sierra muutti meille lokakuussa ja sai uuden nimen, Rosalii.
Olimme hankkineet myös Sisu-kissan Kattilasta aivan pentuna. Nyt oli jännittävää nähdä, miten uusi tulokas sopi joukkoon.  Neljä muuta kissaamme -kolme poikaa ja yksi prinsessa- suhtautuivat tulokkaaseen kohteliaan uteliaasti, vaikka Rosalii viettikin ensimmäiset viikot piiloissa mököttäen. Alkutaival oli jopa vähän hankala, kun Rosalii-parka ryhtyi peloissaan syömälakkoon ja jouduimme olemaan lähikontaktissa ruiskuruokintojen myötä Kattilan asiantuntevaa hoitajahenkilökuntaa konsultoituani. Onneksi jo muutaman ruiskuruokintakerran jälkeen ruokahalu palasi ja Rosalii ryhtyi itse syömään, aluksi turvapaikkanaan toimivaan kiipeilypuuhun kädestä tarjottuja herkkuruokia ja sitten myös kiposta.

Ensimmäisen kuukauden aikana Rosalii alkoi rohkaistua pikku hiljaa ja näkyä yhä enemmän lattialla muiden kissojen kanssa. Ihmistä hän väisti vielä kovasti ja säntäili mustavalkoisena salamana piiloon sängyn alle ja kiipeilypuihin.

Rosaliista kuoriutui kuitenkin hyvin innokas leikkijä jo ensimmäisten viikkojen aikana. Hän on edelleen ensimmäisten joukossa mukana onkilelun ja höyhenhuiskun kurittamisessa ja alkuaikoinaan hän myös rentoutui leikin myötä lisää.

Lopulta koitti se päivä, kun näin hänet sängyllä nukkumassa. Jopa siten, että ihminen oli toisella puolella. Suunnilleen samoihin aikoihin alkoi myös Rosaliin seurailuleikki ja hän liikkui kanssani huoneesta toiseen. Välillä leikitään oikein kunnolla kuurupiilohippaa, Rosalii toimii etsijänä. Aina hän minut löytää, vaikka yritän rynnätä piiloon sohvan tai kulman taakse. Kesyyntyminen onkin tapahtunut sykleittäin ja välillä on saattanut olla jaksoja, jolloin edistystä ei ole huomannut. Ja sitten jonakin päivänä hän päättää, että nyt käydään Mamin luona nuuhkimassa ja vähän tassulla tökkimässä. Seuraavana päivänä saa puolestaan silittää.

Kahden kuukauden kuluttua Rosaliin kotiin tulosta aloin itse aktiivisesti silittämään häntä. En tietenkään jahtaamalla jahdannut, mutta hakeuduin niin kauan Rosaliin luo, että lopulta sain siliteltyä. Nyrkkisääntönä, että silittely ei loppunut Rosaliin pakenemiseen, vaan aina mukavasti ennen kuin häntä alkoi ahdistaa. Herkkuja on tullut tarjoiltua koko kissaporukalle ahkerasti. Tulipa välillä sängyn allakin makailtua, kun aluksi silitystuokio sopi Rosaliin pirtaan vain siellä. Rosalii on kovin kiltti, ei sähise eikä räpsi, joten silittelyharjoitus on turvallisesti toteutettavissa. Tätä kirjoittaessani on kotiutumisesta kulunut neljä kuukautta ja pari viikkoa sitten Rosalii alkoi jo köyristää tyytyväisesti selkäänsä silittävää kättä vasten. Kellahtipa hän myös kyljen kautta venyttelemään nautinnollisesti, valkoinen massu näytillä, kun mamma kupsuttaa.

Katlaa ei voinut leikittää niin, että leikittäjän käsi viuhui sen yläpuolella. Siihen ei todellakaan saanut koskea! Se vastasi aivan kaikkeen raapimalla ja puremalla. Muistan, miten lannistavalta se tuntui. Kun Katla oppi, missä säilytin sen ruokia, se hyökkäsi käteni kimppuun aina kun koskin ruokalaatikon kahvaan. Villikissan elkeet olivat pitkään läsnä: Katla yritti varastaa ruokaa lautaseltani ja opin nopeasti säilyttämään aivan kaikkia ruokiani kaapeissa, sillä kerran näin banaanissakin kynnenjälkiä.

Sitten, kun edistysaskeleita alkoi tulla, ne tuntuivat todella hyvältä. Kun Katla uskaltautui leikkimään vapautuneesti, kiipeilemään asunnossa, nukkumaan monessa eri paikassa (tein sille kaikenmoisia pesiä tyynyistä ja vilteistä, ja sen kuljetuskoppa oli pitkään petinä) ja paljasti vatsansa nukkuessaan, olin todella tyytyväinen itseeni ja ylpeä Katlasta. Se ikään kuin uskaltautui näyttämään persoonallisuutensa.

Leikitin Katlaa joka päivä pitkiäkin aikoja, sillä se oli todella energinen. Minusta leikkiminen myös lisäsi Katlan luottamusta minuun ja ympäristöön. Muutaman kuukauden yhteiselon jälkeen kuulin ensimmäistä kertaa Katlan kehräävän, ja se oli mitä palkitsevinta. Jouluun mennessä (eli Katla oli ollut luonani silloin noin neljä kuukautta) sain silittää Katlan päätä pikkuisen. Katlan eleiden tunteminen oli tärkeää, sillä se saattoi ihan yllättäen alkaa raapia, jos siitä tuntui että koettelin sen rajoja. Ja tietysti sillä oli siihen oikeus. Kissan ehdoilla on mentävä.

Kevään 2021 mittaan Katla saattoi tulla viereen nukkumaan sohvalle. Sitä sai silittää aina vain enemmän ja laajemmalta alueelta. Myös puskeminen oli sellainen juttu, jonka Katla opetteli. Oli hienoa huomata, että Katla haki itsekin huomiota. Katla on jo pitkään ollut kova juttelija. Alkukesästä, kun Katla oli ollut luonani suurin piirtein 10 kuukautta, minulle tuli tilaisuus muuttaa isompaan asuntoon. Siinä oli paljon pohdittavaa Katlan kannalta. Kaikki meni kuitenkin paremmin kuin olisin osannut ennustaa. Katla halusi heti tutkimaan uutta kotia, ja parin ensimmäisen päivän jälkeen tapahtui seuraava iso askel. Istuin sohvalla, ja Katla tuli ensin puolittain syliini, hyvin epäluontevasti. Sitten se rohkaistui ja asettui syliini makaamaan. Olin niin onnellinen, että aloin itkeä.

Muistelen usein menneitä kuukausia ja Katlan kehitystä, niin uskomatonta kaikki se on ollut. Niin suuri muutos! Nykyään Katla tulee heti syliin, kun asetun istumaan ja nukkuu sylissäni monta tuntia. Se menee myös muiden ihmisten syliin. Se tervehtii rohkeasti uusia ihmisiä, puskee ja haistelee heitä. Se on kotimme kuningas, niin itsevarma. Seuraan sen leikkejä ja kodin tutkimusmatkoja lämpö rinnassani. Ensimmäisten yhteisten kuukausien aikana muistan ajatelleeni, että ehkä Katla on sellainen kissa, ettei se tykkäisi ihmisten seurasta saati olla sylissä. Olin tiennyt, että kissan luottamuksen ansaitseminen voisi  kestää kauan, mutta aika ehti silti tuntua välillä tuskallisen pitkältä. Sellaisina hetkinä sanoin itselleni, että Katla saisi olla juuri sellainen kuin oli. Lisäksi palautin mieleeni lähtötilanteen: niin paljon kehitystä oli kuitenkin jo nähtävissä.

Asunnossa on Katlalle oleskelupaikkoja ympäriinsä, ja Katla tulee useimmiten makoilemaan sinne, missä ihmisetkin ovat. Sillä on peti ruokapöydän lähistöllä, jotta se voi torkkua lähellä, kun ihmiset kahvittelevat. Se on seurallinen ja nauttii huomiosta.

Olemme viettäneet yhteiseloa nyt noin puolitoista vuotta, ja nykyhetki tuntuu aina enemmän merkitykselliseltä, kun mietin, millainen oli tie siihen.

kirjoittanut Leena Huotilainen 2022