Tekijä: Nuppu

Missä mennään Kiuruveden Mattilan Kattilassa huhtikuussa 2016.

Olen ollut Kattilan aktiivinen etätukija vuodesta 2005 saakka, jolloin näin Helsingin Sanomien Lemmikkipalstalta että Kattilassa tarvitaan kipeästi rahaa.

Vuodet tässä välissä ovat tuloksiltaan vaihdelleet, tuotteiden myyntimahdollisuudet samoin. Vuoden 2012 ennätystuloksesta 8200 e ollaan kaukana. Suosikkikirppari Kiuruvedellä sulki juuri ovensa. On ollut pakko keksiä uusia myyntiväyliä.

Mieluiten kuitenkin möisin itse koska silloin voi pitää tuotteiden hinnat sopivan alhaisina eikä tarvitse maksaa myyntipalkkiota. En ole enää työelämässä koulussa eikä ole enää mahdollisuus olla muistuttamassa Kattilasta pelkällä olemassaolollani. Opettajat ovat olleet ahkeria tuotteiden ostajia. Minulla on myyntiä Pielaveden Monitaitoset – matkahuollossa, Pyhäsalmen kahvila Karnevaalissa ja nyt uusimpana Iisalmen kauppahallin liikkeessä nimeltä Iisalmesta Käsin. Kesäkuukausina Kattilan hyväksi tuotteita voi ostaa myös Sonkajärven Jyrkän Ruukintuvalta.

Hämeenlinnan ja Järvenpään ahkerilta ompelijoilta Pirkolta ja Tuulalta tulee noin joka toinen kuukausi paketti jossa on suosikkituotteita. Kännykkäpussit ja kauniit näppispyyhkeet ovat säilyttäneet suosionsa kautta vuosien. Lisäksi he ompelevat nuken petivaatteita, tyynyliinoja, WC-paperirullien ripustusnauhoja, farkkukasseja, muovipussien keruusukkia, patakintaita ym.

Leena Tervon komeita kivikissoja tilataan usein tietyn kokoisina. Itse teen tulitikku-värkkejä, kortteja, CD- ja EP-kelloja, kulhoja LP-levyistä, naulakoita männyn latvuksista ja teetätän puutöitä keloseipäistä ja uudemmasta materiaalista. Lisäksi laadin sukututkimuksia ja teen avustuspalveluksia joista en määrää korvauksia. Ihmiset maksavat sen mitä katsovat aiheelliseksi ja kaikki menee lyhentämättömänä Kattilan hyväksi.

Myyn karpaloa, lakkaa, perunoita, talitankoja ja pesäpönttöjä ja ruokintalaitteita linnuille. Tuotevalikoima on mielikuvituksellinen.

Yhteistyöllä, rakkaudella kissoihin,
kissamaisin terveisin,
Salme Tarkkonen, Kiuruvesi

Näin kesän loputtua, en voi sanoa muuta kuin sen, että en olisi voinut kesääni paremmin viettää.

Olen toiminut nyt vakituisesti reilut kaksi vuotta Kissakoti kattilan vapaaehtoisena. Näiden vuosien aikana vastaan on tullut ylä- ja alamäkiä, yllätyksiä, pettymyksiä sekä kehittäviä muistoja. Tänä kesänä (2009) kun Kattila sai viimein uudet tilat, niin ensimmäinen ajatukseni oli se, että haluan olla mukana projektissa alusta loppuun asti. Kun kävin ensimmäisen kerran katsomassa uusia tiloja kevätmyyjäisten päätyttyä, olin samalla iloinen mutta häkeltynyt. Oli vaikea kuvitella kaikki kissat niissä tiloissa, vaikea kuvitella millainen uudesta Kattilasta tulisi.

Hanke lähti käyntiin heti kesäkuun alussa, hieman hitaanlaisesti. Aluksi rakennusmiehet alkoivat pistää seiniä pystyyn. Nyt suurin osa seinistä on verkkoa, joten ihmiset näkevät kissat menemättä huoneeseen ja päinvastoin, kissat voivat tarkkailla muutakin elämää.

Ensimmäinen hommani mitä tein uudessa Kattilassa, oli rimojen maalaaminen. Nyt kun rimat on maalattu ja käytetty varmaan satoja metrejä, niin niiden maalaaminen ei enää houkuta! puhdistimme myös kaikki ikkunat, jotka olivatkin karmeassa kunnossa. Täynnä hämähäkin seittejä ja pölyä. Myös levyjä, joita käytettiin seinien pystyttämiseen, maalattiin ankarasti valkoiseksi. Maalia meni myös kymmeniä litroja, ellei lähemmäs sata. Rakennusmiehet urakoivat viikkoja seinien parissa, ja hyvää työtä tekivätkin.

Yleensä jos menin koko päiväksi Kattilaan, poukkoilin vanhan ja uuden tilan välillä. Onneksi matka ei ollut pitkä. Tietenkin jos vanhalla puolella tarvittiin siivouksissa tai muissa apua, jäin sinne pidemmäksi aikaa. Kummallakaan puolella hommat eivät loppuneet.

Uuden puolen varasto oli täynnä tavaraa koko kesän; arpajaispalkintoja, petivaatteita, kirpputoritavaraa, kissojen petejä ja koreja ja kaikkea mahdollista. Tavaraa ja arpajaispalkintoja vietiin urakalla elomessuille myyntiin mutta varasto on vieläkin ihan täynnä. Petivaatteita säästetään uusiin tiloihin, ellei vanhalla puolella tule ”hätätilannetta” sillä vanhoja petivaatteita emme voi viedä uusiin, puhtaisiin tiloihin.

Kesäkuun aikana kävimme muutaman kerran Tuulan kanssa kierrätyskeskuksessa katselemassa uusiin tiloihin huonekaluja, jotka nekin menevät suurin osin vaihtoon. Sieltä löytyikin hyviä lasten sänkyjä, jotka sopivat huoneisiin, joista tehtiin nyt hieman pienempiä kuin ennen. Täyskokoiset sängyt eivät mahtuisi sinne, mutta lasten sängyt menevät mainiosti. Löysimme myös uudet pukukaapit työntekijöille, sekä pari ovellista arpakaappia arpapalkinnoille niin, etteivät kissat pääse tuotteiden ”kimppuun”. Lisäksi vielä tuoleja, ja sohvia yms. joista osan olemme saaneet lahjoituksena. Sisustamaan emme ole vielä päässeet mutta sitä varten edelleen tarvitsisimme kaikkia huonekaluja ja muuta kuten raapimapuita.

Kesäkuu hurahti niin nopeasti, ettei sitä edes huomannut. Elokuun alussa, huonetilan seinät saatiin pystyyn. Kun ovet saatiin paikalleen, ne piti pestä, ja osa maalata uudelleen. Kynnykset ja seinien alla olevat listat piti myös sutia. Huonetilojen muutamassa seinässä tuli ongelmia, sillä seinä otti niin huonosti maalia. Jotta siitä saatiin hyvän näköinen, seinä piti ottaa kahdesti tai kolmesti, että kerros olisi tarpeeksi peittävä.

Samaan aikaan rakennettiin huoneisiin lavereita, kuin myös vapaantilan ylänurkkiin, jotta arat kissat pääsevät johonkin piiloon. Sen sijaan kissat eivät pääse enää huoneiden päälle, ja putkien päällystät verkotettiin, sillä se on osoittautunut ongelmaksi vanhoissa tiloissa. Kissoja ei saa sieltä sillon kun tarvitsisi, ja puhtaanpito on vaikeaa. Onneksi ylöspäin on siksi laitettu muutamat tikkaat, jotta kissat pääsevät jonkinlaisiin ylätiloihin.

Nyt huoneet olivat jotakuinkin valmiina, ja kaikkialla lavereita, joihin kissat pääsevät hyppimään. Osa rakennettiin tarkoituksella ikkunan eteen jotta kisut pääsevät katselemaan pihalle. Seuraavana olivat vuorossa eristyksen häkit. Rakennusmiehemme Antero nikkaroi niitä ahkerasti. Pienempiä häkkejä suurennettiin parikymmentä senttimetriä, mutta ero on huomattava, ja kissoilla on mukavampi olla suuremmassa häkissä. Häkkejä tehtiin yhteensä 13, eli saman verran kuin vanhoissa tiloissa.

Häkkien rimat oli maalattava vielä uudestaan, sillä ne olivat nikkaroinnissa kolhiintuneet. Häkit piti myös pestä sisäpuolelta ja pyyhkiä ylhäältä. Eristykseen tehtiin kaappeja kaikkien välineiden säilyttämiseen. Keittiöön tehtiin myös lisää kaappeja, ja kaikki oli pestävä ja pyyhittävä huolellisesti.

kaikki tämä tehtiin pienissä osissa, yleensä arkisin muutama tunti. Maalattavaa kyllä riitti, kuin pestävää. Lopuksi vielä lakaisimme ja puhdistimme lattian ja se maalattiin uudestaan. tilojen valmistuminen tapahtui hitaasti mutta varmasti. puolet ajastani vietin tietysti kissojen kanssa vanhalla puolella. siivouksien ja lääkkeiden annon opettelun lomassa onneksi ehdin aina uudellekin puolelle kun tarvittiin. Elokuun alun vietin suuremmaksi osaksi vanhalla puolella, sillä siellä tarvittiin apua uusien kissojen kanssa, joita tulikin runsaasti. kesäflunssakin oli talolla ärhäkkänä ja kesti melko kauan. Uusiin tiloihin flunssasta kissaa ei voitu viedä.

Elokuun puolessa välissä koulut alkoivat, ja arkisin en enää pystynyt menemään uusiin tiloihin. Se tuntui hetken haikealta, mutta onneksi viikonloppuni ovat vapaana. Myös koulun jälkeen aina kun ehdin ja jaksan, niin menen Kattilaan. Heti ensimmäinen viikonloppu menikin kokonaan Elomessujen parissa, jotka olivat todella mukavat. Saimme tietenkin myös rahaa jota muuttoon ja remonttiin on mennyt runsaasti.

Kesäni Kissakoti Kattilassa on ollut mielenkiintoinen kokemus, ja poikkeaa normaalista Kattilan elämästä. joka päivä kesällä opin jotakin uutta ja etenkin itselleni tuli hyvä mieli, että olen ollut pieni osa tätä projektia. montaa ihmistä siinä ei ole ollutkaan mukana. Tällä hetkellä kun kirjoitan tätä tekstiä, emme ole vielä päässeet sisustamaan, mutta se on tiedossa muutaman viikon sisällä. Odotan innolla millainen uudesta Kattilasta tulee.

Tulee todennäköisesti olemaan hetken kummallista, kun ei voikaan palata vanhoihin tiloihin. Kesän aikana on tottunut kahteen eri paikkaan, joissa voi olla. Vaikka projekti Kattilan muutossa onkin kohta ihan loppusuoralla, niin tätä ei voi ajatella minkään loppuna; tästä tämä vasta alkaa.

Aurora Haanperä 14v.

(kirjoitus on julkaistu 2011 Rapsutus-lehdessä)

Vuonna 2004 olin 16-vuotias ja oli kesäloman ensimmäinen päivä. Olin pettynyt – hain useihin paikkoihin kesätöihin, mutta mitään en löytänyt. Ei ollut suhteita. Jotain oli kesäänsä keksittävä. Päätin mennä vapaaehtoiseksi löytöeläinkotiin, jossa olin yhden TET-viikon viettänyt: Kattilaan. Painelin seuraavana päivänä ovesta sisään aamukymmeneltä ja ilmoitin haluavani vapaaehtoiseksi. Tuon kesän olin Kattilassa aina kun pystyin, viikonloppuisin ravattiin festareilla, arkisin lapioitiin kissanhiekkaa. Kesä muuttui vuosiksi, Kattilasta tuli tärkeä osa elämääni. Jopa niin tärkeä, että kolme vuotta myöhemmin ottaessani ensimmäistä tatuointiani halusin sen olevan jotain merkittävää, ja niinpä nilkkaani päätyi Kylli-tädin piirtämä Kattilan logo.

Miksi siitä tuli niin tärkeää? Mitä vapaaehtoistyö antoi? Koko elämäni olin kissoja rakastanut. 16-vuotiaan teinin maailmantuskaa lisäsivät epäkohdat eläinten hyvinvoinnissa. Pienellä panoksellani sain aikaan edes jotain. Kun kuulen uutisista tai muualta surullisista tapauksista, voin tukeutua siihen, että ainakin Kattilassa, yhdessä muiden kanssa, olen auttanut pelastamaan monia. Vapaaehtoistyö opetti myös tietynlaista työpaikan henkilökemian ymmärtämistä, erilaisten ihmisten kanssa toimimista. Vaikka ikähaarukka oli laaja, kaikilla oli yhteinen tavoite: kissojen hyvinvointi. Tutustuin moneen ihmiseen, joihin en muuten olisi törmännyt. Rahaa ei vapaaehtoistyö tuo, päinvastoin. Helsinkiin opiskelemaan muutettuani reissut Hämeenlinnaan tulivat aika kalliiksi. Mutta se kiitos työstä tulee eri muodossa. Se, kun joku lahjoittaa Kattilalle rahaa ja tilitapahtuman viestissä lukee “Kiitos arvokkaasta työstänne!” Tai se, kun kuulee, kuinka erittäin aran kissan ottaneet kertovat myöhemmin kissan nukkuvan nykyään sängyn jalkopäässä – vaikka pelkäsin, ettei sitä kissaa kesyksi saisi.

Vapaaehtoisen arki on juuri niin kevyttä tai työllistävää kuin itse haluaa. Aloin ottamaan lisää vastuuta, koska vapaaehtoisia ei koskaan ole tarpeeksi. Raha ja vapaaehtoiset, niistä on löytöeläinkodin arjessa pulaa aina. Hallituksessa olin täysi-ikäistymisestäni asti, vuodet 2005-2014, pääosin sihteerinä mutta vuoden tuosta myös puheenjohtajana. Arkisen aherruksen (anna lääkkeet, siivoa vessat, lakaise, pese, ruoki, tiskaa…) ohelle tuli paperityöt. Tehtiin oikaisupyyntöä kaupungin kilpailutuspäätöksestä, haettiin keräyslupia, kokoustettiin. Paperityöt nyt minulle ovat aina olleet luontevia.

Vuosiin on mahtunut niin paljon kaikkea, ettei niitä edes muista kaikkia! On käyty messuilla, kissanäyttelyssä, kirjastolla ja ties missä lemmikkitarvikeliikkeiden tapahtumissa kertomassa toiminnasta. On haettu antibiootit turvonneeseen käteen, kun se kiltti kissa irrallaan Verkatehtaalla ei sitten ihan halunnutkaan sinne kantokoppaan. On hoidettu myös muita eläimiä: marsuja, siilejä, variksia, kilpikonnia, kaneja… Jopa yksi aksolotli. Siinäpä vasta otus, Googlestahan ne hoito-ohjeet piti etsiä, kun oli ensin saatu selville, mikä tämä vedessä elävä leijonaharjainen nelijalkainen ahvenen värinen eläin on. On selvitetty puhelimitse, että löytynyt kissa todellakin on tämä katoamisilmoituksen kissa – se antoi tassua, kuten omistaja sanoi sen tekevän, vaikka minä olin epäuskoisena hekotellut itsekseni ajatukselle, ettäkö kissa antaisi tassua kuten koira. On perehdytetty yhdyskuntapalveluslaisia hommiin, on kuultu myös erilaisia ihmisten elämäntarinoita.

Löytöeläinkodilla pentuja on joka vuosi. Omat kissat kasvavat aikuiseksi, pentujen riehumista pääsee katsomaan aivan riittävästi vapaaehtoisena. Yhden pennun otin kuitenkin itselleni, vaikka ajatuksissani oli ottaa aikuinen. Pennut menevät helpommin uusiin koteihin. Tämä oli kuitenkin poikkeus. Kun edellinen Kattilasta otettu kissani Reetta nukutettiin keuhkokasvainten takia, oli taloudessani tilaa uudelle perheenjäsenelle. Helsinkiin pieneen kerrostalokaksioon päätyi pentu, joka oli jo yli luovutusiän, loukutettu ja arka. Totesin, että sen on saatava koti juuri tasan nyt, tai muuten se ei välttämättä kesyynny. Nykyään käymme tuon kissan kanssa vakavia keskusteluita siitä, onko hänen subjektiivinen oikeutensa omia koko sänkyni ja miten Sisu ajattelee minun kirjoittavan tietokoneella, kun läppärin ja minun välissä on kissa selällään X-asennossa. Tullessaan alipainoinen Sisu kasvoi lihaskimpuksi ja näyttää järjestyksenvalvojalta verrattuna toiseen kissaani, joka on siro egyptin mau.

Sisun kaltaiset onnistumiset ja pelastumiset ovat onneksi yleisiä. Vapaaehtoisena näkee myös paljon surua. Kuolema on hyväksyttävä, joskus nukutus on vakavasti sairaalle löytöeläimelle parempi vaihtoehto, joskus ainoa mahdollinen vaihtoehto. Mutta onnellisten tapausten määrä on huikea. Mukana ollessani näinä vuosina karkeasti arvioiden 1500 kissaa on saanut Kattilan kautta uuden kodin. Tämä ei olisi ollut mahdollista ilman sitä hyvyyden määrää, joka ihmisistä kuitenkin löytyy: vapaaehtoiset, lahjoittajat, kaikki tukijat – unohtamatta tukityöllistettyjä työntekijöitä, joista joillekin Kattilasta on tullut niin merkittävä asia, että rajaa vapaa-ajan ja työajan välillä ei enää niin selvästi ole ja työtä tehdään myös vapaaehtoisena. Toivottavasti heistä jokainen tietää, kuinka tärkeitä he ovat.

Rakastan nykyistä kotikaupunkiani Helsinkiä, mutta täällä on yksi suuri puute: Vanajantielle on matkaa sellaiset 100 kilometriä.